Niin, pitänee kertoa nyt tarinani huima lopetus. Haha. Ainut vaihtoehto siinä oli lähteä juoksemaan suuntaan, jonka arvelin oikeaksi. Ironista on se, että edellisenä päivänä olin kironnut laiskuuteni, koska en ole urheillut kunnolla aikoihin; ainoastaan kävellyt jumalattoman paljon. However, muutaman auton kohdalla päätin siis yrittää liftata samaan aikaan kun juoksin, ja juoksin oikeasti jonkun moottoritientapaisen reunalla kun lähimailla ei näkynyt pienempiä teitä saati sitten jalkakäytävää! Jokin epäilyttävän näköinen rockhemmo sitten pysähtyi kohdallani ja hetken harkinta-ajan jälkeen päätin loikata kyytiin. Sanotaanko näin, että jos en olisi ollut paniikissa, olisin voinut jättää kyydin välistäkin tyypin ulkonäön takia. Ennakkoluulo oli tällä kertaa täysin turha, koska kuljettaja poikkesi vuokseni jopa hiukan omalta reitiltään. Ha hah.

Hieno seikkailuhan tuo oli, adrenaliinipitoisuus ainakin hipoi korkeita lukemia. Jos olisin kävellyt kolme kilsaa, olisi elämäni ollut astetta tylsempi -vaikka seikkailu verottikin pienen myöhästymisen työpaikalta. 

Mitäs muuta. Itsensä yllättäminen on hienoa.