Hmm, tuosta edellisestä tarinastani ei kyllä saa mitään tolkkua. Tapahtu sitä ja ainii sitä enne sitä ja sitten tätä ja tuota eiku sitä. Kiirekiire.

Olin eilen katsomassa paikallista teatteria, enkä edes tiennyt meneväni katsomaan sitä ennen kuin olin itse esityksessä! Tiesin vain osallistuvani kaupunkivaellukseen, aiheena aaveet, ja arvelin näkeväni pelottavia rakennuksia. Mielestäni kyseessä oli vaelluksen sijasta ihan teatteriesitys, tosin enemmänkin soveltavaa teatteria (puhunkohan oikeilla termeillä ensinnäkään? :D), koska siinä yleisö liikkui kaduilla paikasta toiseen seuraamaan esitystä, ja koska näyttelijät ottivat yleisöä aika hyvin mukaan. Voi yksi roolihahmo oli ihan mahtava, vieläkin sen ajatteleminen saa suuni kääntymään vienoon hymyyn: hän oli (luullakseni) 1800-luvun torppari, joka muistutti eniten hullua mutta ystävällistä koiraa.

Jännä kuinka elämä on niin vuoristorataa: vaikka olosuhteet eivät juurikaan muutu, maailma voi kääntyä ihan päälaelleen. Ja uudestaan ja uudestaan.