Katsoin eilen Mikan livekonsertin telkkarista. Olen kuullut tuota artistia sieltä sun täältä, mutta en ole oikeastaan kuunnellut. Kuuleminen ja kuunteleminen ovat ihan eri asioita -ainakin minulle, joka JOKO keskittyy TAI ei - "ZIP" kuten (ex) aikido-opettajani lyhyesti asian määritteli.

Elin koko konsertin ajan hurmostilassa. Ensimmäisenä rakastuin Mikan tapaan liikkua lavalla. Siis tanssillisessa mielessä. Se oli JUURI sitä, mitä voin liikkumisessa ihailla. Huoletonta, rentoa mutta saatanan energistä. Ensimmäistä kerta elämäni aikana toivoin, että voi kun olisin itse tuolla. Aikaisemmin en ole pitänyt minkään bändin esiitymistä niin tärkeänä, että itse konserteissa olisi ollut jotain hohtoa. Näin rehellisesti sanottuna. Mika on kyllä (nuoren) Michael Jacksonin jälkeen ehdoton suosikkini, lavallaolijana.

Seuraavaksi rakastuin rumpalin svengailuun siellä lavan takaosassa. Muut bändin jäsenet eivät taas vakuuttaneet. Myös itse Mikan lauluääneen ja jopa kappaleisiin rakastuin tai ainakin ihastuin -nim. kuuntelee juuri Lollipopia-.

Sainpas uuden idolin.